LAPSUUS SOTIEN VARJOSSA

LAPSUUS SOTIEN VARJOSSA

578
Kangasjärven rannalla isänsä, Kalle Iinatin, kotimökissä syntynyt Aili Ojala oli kaksivuotias, kun perhe muutti Valkeisjärven rannalle Haisuvaaraan. – Isä rakensi talon, joka sittemmin on myyty ja siirretty pois, kertoo Aili Ojala. – Äitini, Hilda Hemmilä, oli kotoisin Pintamojärven rannalta. Sisaruksistani kaksi, Anna Pieta ja Hilma, kuolivat kahdeksanvuotiaina, Antti 25-vuotiaana. Mauno kuoli 50-vuotiaana, Iikka eli 60-vuotiaaksi. Minä yksin olen jäljellä. Löysin läheisestä Tieran talosta aviopuolisokseni Lauri Ojalan ja saimme neljä lasta. Rakensimme talon kotitaloni viereen. Lauri hukkui veljensä kanssa kalareissulla, Aili Ojala kertoo perheensä vaiheista.

Historia on Aili Ojalan rakas harrastus. –Monesti ajatukset palaavat sota-aikaan. Talvisodan evakkoon meidän ei tarvinnut lähteä. Kotiini ja naapureihin ohjattiin Poijulasta käsin Kuusamon evakkoja ja lehmiä. Meidän navettaan tuli yksi lehmä, muut jatkoivat matkaa seitsemän kilometrin päähän Ala-Kurkeen. Eräs evakkolaisista oli Impi Moilanen, minua kymmenen vuotta vanhempi tyttö. Hänen äitinsä ja lehmät olivat Kuressa. Hän oli kotonani evakkotyttönä ja osallistui talon töihin. Meistä tuli hyvät ystävät. Olemme yhä säännöllisesti yhteydessä. Impin Aili-sisar oli evakkotyttönä mieheni kotona Tierassa.

Jatkosodan evakkoon lähdimme syyskuussa 1944 ja palasimme loka-marraskuulla. Perunat jäivät kaivamatta, vilja puimatta. Lähtiessä lahdattiin neljä lammasta ja ne suolattiin puuammeisiin ja upotettiin hetteeseen. Järven takana Risulassa, Kalle Kuopuksen talossa saatiin viljaa talteen, kun väki puski lyhteitä pirttiin evakkoon lähtiessään.

Kävelimme Kuusamontielle ja olimme pari yötä eräässä talossa. Kuorma-auto tuli hakemaan. Menimme siinä Kurenalle, josta oli linja-autokuljetus Ouluun. Siellä yövyimme teollisuuskoulun tiloissa pari yötä. Joka paikassa oli pimeää, valoa ei saanut näkyä. Menimme junaan, jonka määränpäätä ei kerrottu. Saimme ruokaa kahdesti ennen saapumistamme Keravalle. Ruokailimme koulun salissa. Sieltä meidät vietiin Porvooseen. Viikko mentiin matkaa.

Porvoossa saivat valot palaa, se tuntui ihmeeltä pimeiden iltojen jälkeen. Saimme kuumaa teetä ja pakettivoileipää, jonka päällä oli makkarasiivu. Olihan se herkkua! Sieltä menimme Pukkilaan Torpin kylään. Nuorisoseurantalolla oli paljon evakoita, sieltä meidät jaettiin taloihin. Me ja naapurin väki menimme Riihimäki-nimiseen taloon, meitä oli yhdeksän evakkoa siinä talossa. Kun menimme pihaan, talonväki oli vastassa. Äiti itki. Vanhaemäntä tuli vastaan ja sanoi että älkää itkekö, mennään yhdessä eteenpäin. Menimme keittiöön syömään. Oli perunoita ja sianlihakastiketta, mutten pystynyt syömään. Sitten vanhaemäntä eli vanhaäiti kierrätti meitä pihalla ja neuvoi kellarin ja saunan, joka oli lämmitetty. Oli syystöiden aika, äiti oli mukana puimassa ja kaivamassa perunoita.

Kaksi suurta ihmettä oli siinä talossa. Talon vanhapoika Martti kävi navetassa lypsyllä. Se oli täällä siihen aikaan ennenkuulumatonta, että miehet olisivat lypsäneet. Toinen ihme meille lapsille oli Lastenradio, joka kuului torstai-iltaisin. Talon mummu tuli sanomaan, että tulkaahan kuuntelemaan Markus-setää. Mieleeni jäi satu vuorenpeikosta.

Evakkotalon navetassa juoksi kaksi sianporsasta. Kun jatkosota loppui ja teimme lähtöä kotiin, talonväki sanoi, että saisitte toisen matkaanne, jos asuisitte lähempänä. Lokakuun lopussa lähdettiin kotiin, täällä oli lumi jo maalla. Perunat olivat paleltuneet pellossa ja suolaan jätetyt lampaanlihat olivat mädäntyneet. Äiti kirjoitti evakkotaloon miten oli käynyt. He pyysivät lähettämään lihakortit, joilla sai ostaa kaksi kiloa kuukaudessa lihaa. Sieltä saimme sianlihaa. Vuorostaan me lähetimme heille puolukoita vuosien ajan.
Risulasta saimme jyviä. Poromiehet lahtasivat poroja, saimme sorkkia, rapamahoja ja poronpäitä, joista keitettiin velliä. Perunoita ei velliin ollut. Sen ajan jälkeen olen ollut aina hyvilläni siitä, että kellarissa on perunoita. Aina silloin odotettiin, että jostain saisi oikeaa lihaa. Kun rapamaha puhdistettiin kunnolla, siitäkin tuli hyvän makuinen velli.

Tältä perältä kaatui kaksi miestä ja yksi hevonen. Sodan jälkitunnelmissa elettiin vielä rauhan tultuakin. Vasta vuonna 1947, kun menin rippikouluun, tuntui kuin olisin herännyt pahasta unesta. Kylällä käveli miehiä, kaupoista alkoi saada tavaraa, tuntui kuin olisin herännyt uuteen aamuun. Sota oli kuin paha uni, joka oli jäänyt taakse, Aili Ojala kuvailee sota-ajan lapsen tuntemuksia sodan jälkeen.

LA RESUMETO ESPERANTE

Proksime al la tago de militveteranoj reiris la pensoj de pudasjärviano Aili Ojala al sia infaneco dum la dua mondmilito. La familio estis evakuita al Suda Finnlando al la urbo Porvoo. -Post la milito mia patro revenis hejmen, du viroj kaj unu c´evalo el nia vilag´eto ne revenis. Nur en la jaro 1947 mi kiel vegig´is el la malbona song´o al la nova mateno, Aili Ojala rakontas.

Aini Vääräniemi 26.4.2015

.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

+ 86 = 91